Tataarit:n maailmasta löytyy paljon erilaisia lähestymistapoja, mielipiteitä ja näkökulmia. Olipa kyse tieteen, kirjallisuuden, politiikan tai minkä tahansa muun alan näkökulmasta, Tataarit on ollut tutkimuksen, keskustelun ja pohdinnan kohteena läpi historian. Tässä artikkelissa tutkimme Tataarit:een liittyviä eri näkökohtia sen alkuperästä sen vaikutuksiin nyky-yhteiskunnassa. Analysoimme erilaisia teorioita, tutkimuksia ja löytöjä, jotka ovat auttaneet laajentamaan ymmärrystämme Tataarit:stä, sekä sen tällä hetkellä kohtaamia kiistoja ja haasteita. Tämän kattavan analyysin avulla pyrimme valaisemaan tätä relevanttia ja kiehtovaa aihetta ja katsomaan, kuinka se on muokannut ja edelleen muokkaa maailmaamme.
Tataarit (tat.татарлар, tatarlar, تاتارلر, ven.татары, tatary) on historiallinen yleisnimitys, joka alkujaan viittasi muinaisturkkilaisiin- ja mongolilaisiin heimoihin, kuten Tšingis-kaanin sotureihin. Sittemmin sillä viitataan tiettyihin etnisiin ryhmiin, jotka käyttävät nimeä tataari, ja ainakin osittain omaavat saman etnisen alkuperän aina Kultaisen ordan ajoilta. Enemmistö tataareista asuu Euraasian mantereella ja etenkin Venäjällä. Isoin ryhmittymä tataareita on Volgan tataarit, ja heidän jälkeensä Krimin tataarit. Tataarivähemmistöjä asuu myös entisillä Neuvostoliiton alueilla sekä maissa kuten Puolassa, Kiinassa ja Yhdysvalloissa. Myös Suomessa on oma tataariyhteisö.
Venäjän keisarikunnassa myös muut maan turkkilaiset kansat tunnettiin lopulta "tataareina". Sittemmin nimi liitetään lähinnä vain Volgan- ja Krimin tataareihin, joista juuri volgalaiset tunnetaan usein yksinkertaisesti tataareina (tatarlar / tatary).
Historiallisesti tataareja sekoittui myös venäläisten kanssa ja täten monet aateliset omaavat tataarijuuria. Tataaritaustainen ja Tšingis-kaanin jälkeläinen Simeon Bekbulatovitš toimi Venäjän hallitsijana.
Alkuperäiset "tataarit" saattoivat olla turkkilaisiin kiptšak/kumaani -heimoihin kuuluneita ja kotoisin Luoteis-Kiinasta. Nimi käännettiin ensimmäisen kerran kiinalaisen Liu-Song-dynastian (v. 420–479) historiallisessa tekstissä "Sòng Shū" muotoon 大檀 Dàtán sekä 檀檀 Tántán (keskikiinaksi: daH-dan ja dan-dan). Sillä viitattiin Rouranin kaanikunnan väestöön, jotka olivat polveutuneet proto-mongolialaisesta Donghu-heimosta.
Ensimmäinen tarkka puhtaaksikirjoitus nimestä löytyy muinaisturkkilaisella kielellä kirjoitettuna hallitsijoiden Kül Tiginin ja Bilge Qaghanin monumenteista: 𐰆𐱃𐰔⁚𐱃𐱃𐰺⁚𐰉𐰆𐰑𐰣, Otuz Tatar Bodun ('Kolmekymmentä tataaria -klaani'), 𐱃𐰸𐰔⁚𐱃𐱃𐰺, Tuquz Tatar ('Yhdeksän tataaria'). Nämä viittaavat Mongolian ylängön tataarikonfederaatioon ja todennäköisimmin proto-mongolilaisiin Shiwei-heimoihin.
1200-luvulle tultaessa Tšingis-kaanin sotureita kutsuttiin "tataareiksi". He olivat etnisyydeltään mongoleja ja turkinsukuisia. Kultaisen Ordan aikaan (1242–1502) tataari alkoi vähitellen merkitä etenkin kyseisen valtion kiptšakkiväestöä, johon mongolijohto ja muut kansat olivat sulautuneet.
Nykyisten tataariväestöjen uskotaan alkujaan ainakin osittain polveutuvan juuri Kultaisen ordan tataareista.
Termi Venäjän keisarikunnassa
Volgan tataarit kutsuivat itseään Venäjän keisarikunnan aikaan yleensä enemmän "muslimeiksi", tai alaryhmät omilla nimityksillään. Jotkut myös käyttivät bolgaari-nimeä. Kultaisen ordan aikaan feodaaliylhäisö oli käyttänyt väestöstä kyseistä nimitystä, mutta lopulta myös venäläiset feodaalit ja tsaarin hallinto alkoivat kutsua heitä tataareiksi. On oletettu, että juurikin venäläisten käyttämänä termistä muodostui omanlainen haukkumanimitys, jolla heidät yhdistettiin "Venäjän valtion vanhoihin vihollisiin", eli mongoleihin, ja etenkin Tšingis-kaanin sotureihin. Yksittäisten tataarien haastattelujen perusteella he tunsivat alemmuuden tunnetta seurauksena ja täten välttivät nimitystä.
Krimin tataarit myöskin tunnettiin tataareina Venäjän keisarikunnassa. 1900-luvulla vaikuttaneet krimiläiset historioitsijat kuten Halil İnalcık ja İlber Ortaylı välttivät volgalaisten tavoin termiä kokien sen luoden yhteyden mongolien tataarikonfederaatioon. He tunnistivat kansansa "krimiläisinä" tai "kumaaneina", viitaten ennen mongoli-invaasiota Pontiselle arolle asettuneisiin kumaani-kiptšakki -heimoihin.
Sekaannusta loi myös se, että Venäjän keisarikunnassa lähes kaikkia muitakin maan turkkilaisia kansoja alettiin kutsua "tataareiksi". Esimerkkinä tästä muun muassa azerit, jotka tunnettiin "Kaukasian tataareina". Nämä kansat eivät yleensä nimeä enää käytä.
Neuvostoliiton aikaan tataarinimitys lopulta jäi etenkin Volgan- ja Krimin tataareille. Kolmanneksi suurin ryhmä sipiirit tunnetaan myös Siperian tataareina. Kuitenkin vielä vuoden 1926 väestölaskennassa eri heimoja tunnistautui omilla nimillään; volgalaisista esimerkiksi misäärit ja teptjaarit.
"Tataari" ei lopulta tiettävästi ole kuitenkaan alun perin pelkkä eksonyymi. Kultaisen ordan polovtsi-kiptšakkien sanotaan kutsuneen itseänsä tataareiksi.
Historijoitsija G. R Jenikejev puolestaan näkee suoran yhteyden turkkilais-mongolitataareista nykyisiin, ja uskoo, että eroavaisuuksista huolimatta kaikki tataarit ovat alkujaan "muinaisen Tatarian" jälkeläisiä, joiden "juuret ovat kotoisin Tšingis-kaanin alkuperäisklaaneista". Jenikejevin mukaan 1700-luvulla Romanovin hallitus, apunaan läntiset historijoitsijat ja bulgaristi-mullahit loivat negatiivisen kuvan muinaisista mongoli-tataareista, joka johti lopulta termin välttämiseen ja heidän kansallisen tietoisuuden ketjun katkeamiseen. Jenikejev: "Nimemme on tatar. Emme ole koskaan olleet yhteisnimi eri heimoille, olemme yhtä samaa kansaa".
Nafigulla Aširov, sipiiritaustainen mufti toteaa: "Kultaisen ordan romahtamisen jälkeen osa tataarikansasta kehittyi pitkään eristyksissä toisistaan. Meillä kuitenkin on yhteinen suuri historia, jonka muistamme, ja jota kunnioitamme. On paljon ihmisiä, jotka haluaisivat pilata tämän historian jakamalla meidät moniin eri heimoihin ja kansoihin, vain koska käytämme eri murteita. Minä itse olen siperiantataari, kyllä, mutta ennen kaikkea, olen tataari!".
Venäläinen historijoitsija, neo-eurasianismin edustaja Lev Gumiljov kutsui tataaria "ylpeäksi etnonyymiksi, jota ei pitäisi hävetä".
Termi Euroopassa
Mantšurian, Siperian ja Keski-Aasian tuntemus Euroopassa ennen 1700-lukua oli rajallista. Koko alue tunnettiin yksinkertaisesti nimellä "Tartaria", ja sen asukkaat "tataareina". Varhaismodernina aikana maantieteen ymmärryksen lisääntyessä eurooppalaiset alkoivat jakaa alueen osiin etuliitteillä, jotka tarkoittivat hallitsevan vallan nimeä tai maantieteellistä sijaintia. Siperia oli siis "Suuri Tartaari" tai "Venäjän Tartaari", Krimin kaanikunta oli "Pikku Tartaari", Mantšuria "Kiinan Tartaari" ja Länsi-Keski-Aasia (ennen Venäjän Keski-Aasiata) tunnettiin "itsenäisenä Tartaarina". Kuitenkin 1700-luvulla, suurelta osin katolisten lähetystyökirjoitusten vaikutuksesta, sana "tataari" alkoi viitata mantšuihin ja heidän hallitsemiinsa maihin "tartaarina".
Eurooppalaiset mielipiteet alueesta olivat usein negatiivisia ja heijastivat tältä alueelta peräisin olevien mongolien hyökkäysten perintöä. Termi syntyi Mongoli-imperiumin levittämän laajan tuhon jälkeen. Ylimääräisen "r":n lisääminen "tatariin" (Tartar) viittasi Tartarokseen, kreikkalaisen mytologian helvetin kaltaiseen maailmaan. 1700-luvulla valistusajan kirjailijoiden käsitykset Siperiasta tai Tartariasta ja sen asukkaista "barbaareina" sidottiin nykyaikaisiin käsityksiin sivistyksestä, villyydestä ja rasismista.
Kirjoituksia tataareista
"Tataarit eivät koskaan pyydä armoa ja jos heillä ei ole muita aseita, he puolustavat itseään kynsillään ja hampaillaan viimeiseen hengenvetoonsa asti". - Blaise de Vigenère, ranskalainen diplomaatti (1523–1596).
"Tataarit miehittävät hyvin laajoja ja autioita alueita aina Kiinaan-, itäisen valtameren loistoisimpaan osavaltioon saakka". - Paolo Giovio, italialainen tiedemies (1483–1552)
"Tataarisoturit ovat erittäin rohkeita. Heidän joukossaan on monia, jotka eivät sotilastaisteluissa arvosta elämää, eivät pelkää vaaraa, vaan ryntäävät eteenpäin ja lyövät epäröimättä vihollisiaan, niin että aratkin innostuvat ja muuttuvat rohkeiksi miehiksi. Heidän lempinimensä vaikuttaa minusta erittäin sopivalta, koska en voi kuvitella rohkeaa henkilöä, joka ei olisi hullu. Eikö sinun mielestäsi ole hullua, kun uskaltaa taistella neljää vastaan? Eikö ole hullua, kun joku yhdellä veitsellä on valmis taistelemaan useiden kanssa ja jopa miekkain aseistettuna?" - Josaphat Barbaro, venetsialainen diplomaatti (1254–1324).
Krimin tataarien etnogeneesi alkoi kun Krimille 1000-luvulla ilmestyneet kumaanit yhdistyi sen muihin kansoihin. Näihin lukeutuu muun muassa kreikkalaiset, italialaiset, armenialaiset, gootit, ja sarmaanit. 1400-luvun loppuun mennessä oli paljolti muotoutunut perusta itsenäiselle etniselle ryhmälle; islamin usko, ja kiptšak-kumaanilainen kieli.
Volgan tataarit muodostaa eri alaryhmät, ja täten myös tosistaan poikkeavia ryhmäkohtaisia vaikutteita on havaittavissa. Yleisesti kuitenkin kahdeksi pääteoriaksi lasketaan enemmistön heistä polveutuvan joko Kultaisen ordan tataareista, eli lähinnä kiptšakeista, ja toisen mukaan seudun aikaisemmasta väestöstä, bolgaareista. Jotkut kokevat näiden molempien ottaneen osaa heidän muodostumiseen. Etnogeneesi kazanilaisilla ja misääreillä tapahtui lopulta Kultaisen ordan jälkeen muodostuneiden Kazanin- ja Qasimin kaanikuntien aikaan 1400-1600 -lukujen välillä.
Krimiläisten esi-isät kuuluivat myös Kultaiseen ordaan ennen kuin perustivat Krimin kaanikunnan. Tataari-termi juontaakin juurensa ordan aikakaudelle. Sittemmin, heidät erotetaan usein niin, että Volgan tataarit tunnetaan yksinkertaisesti tataareina, ja krimiläiset juurikin "Krimin tataareina", tai "krimiläisinä".
Kolmas alueellinen pääryhmä tataareja on Siperian tataarit eli sipiirit. Vuonna 2010 Siperiassa laskettiin olevan 500 000 "tataaria", mutta heidän koostuessa myös sinne muuttaneista Volgan tataareista sekä muista turkkilaisista on epäselvää kuinka suuri osa näistä on alkuperäisiä sipiirejä.
Sipiirien katsotaan olevan Siperian kaanikunnan jälkeläisiä. Maantieteellisesti Siperian tataarit on jaettu kolmeen pääryhmään. Siperian tataarien kieltä on pidetty kolmantena tataarimurteena, mutta myös erillisenä kielenä. Siperian tataarit muodosti osittain turkkilaiset ja mongolit, lähinnä kuitenkin eri siperialaiset heimot.
Geneettisten tutkimusten mukaan Krimin-, Volgan- ja Siperian tataareilla ei pääsääntöisesti ole yhteisiä esi-isiä.
Myös Yhdysvalloista löytyy tataariyhteisö. Se muodostui tataareista, jotka muuttivat sinne Kiinasta, Japanista, Koreasta ja Turkista. He perustivat Kaliforniassa vuonna 1960 yhdistyksen ”The American Turko-Tatar Association”.
Baibulat, Muazzez: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia. Tampere: Tampereen islamilainen seurakunta, 2004. ISBN ISBN 952-91-6753-9.
Bedretdin, Kadriye: Kirjoituksia Suomen Tataareista. Tampere: Suomen Itämainen Seura, 2011. ISBN 978-951-9380-78-0.
Halikov, A. H. 1991: Tataarit, keitä te olette? Suomeksi tekijän täydentämänä toimittaneet Ymär Daher ja Lauri Kotiniemi. Abdulla Tukain Kulttuuriseura r.y.
Leitzinger, Antero: Mishäärit - Suomen vanha islamilainen yhteisö. Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3.
↑Ross, E. Denison; Vilhelm Thomsen (1930). "The Orkhon Inscriptions: Being a Translation of Professor Vilhelm Thomsen's Final Danish Rendering". Bulletin of the School of Oriental Studies, University of London. 5 (4, 1930): 861–876.
↑Раднаев В. Э. (2012). Монгольское языкознание в России в 1 половине XIX в.: проблемы наследия (т. 1, ч. 1). Улан-Удэ: БНЦ СО РАН. Б. В. Базаров. p. 228. ISBN 978-5-7925-0357-1.
↑Авляев Г. О. (2002). Происхождение калмыцкого народа (2-е изд., перераб. и испр ed.). Элиста: Калм. кн. изд-во. p. 10. ISBN 5-7539-0464-5.
↑Гаркавец А. Н. Codex Cumanicus: Половецкие молитвы, гимны и загадки XIII—XIV веков // Кыпчакское письменное наследие. — Алматы: Касеан; Баур, 2007. — Т. II. — С. 63—120.
↑ abElliott, Mark C. (August 2000). "The Limits of Tartary: Manchuria in Imperial and National Geographies". The Journal of Asian Studies. s. 603–646.
↑Vermeulen, Han F. (2018). Before Boas: The Genesis of Ethnography and Ethnology in the German Enlightenment. Albany, NY: University of Nebraska.
↑Sela, Ron (April 2016). "Svetlana Gorshenina. L'invention de l'Asie centrale: Histoire du concept de la Tartarie a' l'Eurasie. (Rayon histoire de la librairie Droz, no. 4.) Geneva: Droz, 2014. s. 702". American Historical Review: 542–543.
↑Dong, Shaoxin (2020). "The Tartars in European Missionary Writings of the Seventeenth Century". In Weststeijn, Thijs (ed.). Foreign Devils and Philosophers Cultural Encounters between the Chinese, the Dutch, and Other Europeans, 1590–1800. Leiden: Brill. s. 82–103. ISBN 978-9004418929.
↑Wolff, Larry (September 2006). "The Global Perspective of Enlightened Travelers: Philosophic Geography from Siberia to the Pacific Ocean". European Review of History. s. 437–453.
↑Bennigsen, Alexandre; Wimbush, S. Enders (1986). "The Siberian Tatars". Muslims of the Soviet Empire : A Guide. Bloomington, Indiana University Press. s. 231–232. ISBN 0-253-33958-8.
↑Levinson, David (1996). Encyclopedia of World Cultures. G.K. Hall. s. 340. ISBN 978-0-8161-1808-3(englanniksi)
↑Muazzez Baibulat: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia, s. 101. Tampere: Suomen Itämainen Seura, 2004. ISBN 952-91-6753-9.
↑Slonimsky, Nicolas (1978). "Zhiganov, Nazib". Baker's Biographical dictionary of musicians (6th ed.). New York: Schirmer Books. p. 1944. ISBN 0-02-870240-9.
↑Муса Җәлил". Tatar Encyclopaedia (in Tatar). Kazan: The Republic of Tatarstan Academy of Sciences. Institution of the Tatar Encyclopaedia. 2002.
↑Татарский энциклопедический словарь. — Казань: Институт Татарской энциклопедии АН РТ, 1998.
↑Кол Гали". Tatar Encyclopaedia (in Tatar). Kazan: The Republic of Tatarstan Academy of Sciences. Institution of the Tatar Encyclopaedia. 2002
↑Филатов С. Б. Духовное управление мусульман Европейской части России (Думер) и Духовное управление мусульман Азиатской части России (Думачр) // Современная религиозная жизнь России. Опыт систематического описания / Отв. ред. М. Бурдо, С. Б. Филатов. — М.: Логос, 2005. — Т. III. — С. 91—103. — 464 с. — 2000 экз. — ISBN 5-98704-044-2.
↑Айдаров С. С. Исмагил Галеевич Гайнутдинов. — Казань, 1972.
↑Ganieva, R. K.; Sabirzyanov, G. S. (2011). "Ісхак Ахмет" . Енциклопедія Сучасної України (in Ukrainian). Vol. 11. Kyiv, Ukraine: Інститут енциклопедичних досліджень НАН України. ISBN 9789660220744.
↑Мәшһүр татар галимнәре. Казан:Татарстан китап нәшрияты, 2011.
↑Еникеев Гайса Хамидуллович (in Russian) // Государственная дума Российской империи: 1906—1917 / Б. Ю. Иванов, А. А. Комзолова, И. С. Ряховская. — Москва: Росспэн, 2008. — P. 184—185. — 735 p. — ISBN 978-5-8243-1031-3.
↑Каюм Насыри. Избранные произведения. Казань. Татарское книжное издательство, 1977 и её татарский вариант тат. Q.Nasıri. Qazan, Tatarstan kitap nərşiyatı, 1977 (К. Насыйри. Казан, Татарстан китап нəшрияты, 1977.)
↑Phy-Olsen, Allene (toim. Gorman, Robert F.): ”Rudolf Nureyev”, Great Lives from History: The 20th Century 1901–2000, s. 3001–3004. Salem Press, 2008. ISBN 978-1-58765-345-2.
↑Сара Садыйкова. Tatar Encyclopaedia (in Tatar). Kazan: The Republic of Tatarstan Academy of Sciences. Institution of the Tatar Encyclopaedia. 2002.
↑Collins B. The Bud Collins History of Tennis (англ.): An Authoritative Encyclopedia and Record Book — 2 — NYC: New Chapter Press, 2010. — P. 671. — ISBN 978-0-942257-70-0
↑Шакирҗанова Луара Галимҗан кызы (Зөһрә Шакирҗан) — Шакирзянова Луара Галимзяновна (Зухра Шакирзян) // Галиәсгар Камал исемендәге татар дәүләт академия театры. Йөз ел: ике томда — Татарский государственный академический театр имени Галиасгара Камала. Сто лет: в двух томах / авт.-төз.: Л. Г. Шакирҗан, Г. Ф. Гыйматова. — Казан: Заман, Татарстан китап нәшрияты, 2009. — Т. 2. — С. 155. — 368 с. — ISBN 9785890520494. — ISBN 9785298018296.
↑Muazzez Baibulat: Tampereen Islamilainen Seurakunta: juuret ja historia, s. 173. nimen muoto suomentataarilaisittain. Tampere: Suomen Itämainen Seura, 2004. ISBN 952-91-6753-9.
↑Абельха́нов Садык // Герои Советского Союза: Краткий биографический словарь / Пред. ред. коллегии И. Н. Шкадов. — М.: Воениздат, 1987. — Т. 1 /Абаев — Любичев/. — С. 18. — 911 с. — 100 000 экз. — ISBN отс., Рег. № в РКП 87-95382.
↑"Fatix Ämirxan/Фатих Әмирхан". Tatar Encyclopaedia (in Tatar). Kazan: The Republic of Tatarstan Academy of Sciences. Institution of the Tatar Encyclopaedia. 2002.