Tässä artikkelissa aiomme tutkia Morfologinen typologia:n aihetta ja sen vaikutusta nyky-yhteiskuntaamme. Morfologinen typologia on skin, joka on vanginnut niin asiantuntijoiden kuin harrastajienkin huomion, ja sen merkitys on vain kasvanut viime vuosina. Tässä artikkelissa tutkimme Morfologinen typologia:n eri puolia sen historiasta ja kehityksestä sen vaikutuksiin nykymaailmassa. Yksityiskohtaisen analyysin avulla toivomme valaisevamme tätä aihetta ja tarjoavamme lukijoillemme syvemmän käsityksen Morfologinen typologia:stä ja sen merkityksestä nykymaailmassa.
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Morfologinen typologia on lingvistisen typologian suuntaus, joka luokittelee kielet sen mukaan, miten sanoja taivutetaan. Perinteinen, jo 1800-luvulla alkunsa saanut luokittelutapa on seuraavanlainen:
Todellisuudessa nämä rakennetyypit eivät aina esiinny puhtaina, vaan monissa kielissä on piirteitä useammista tyypeistä. Esimerkiksi suomi on varsin agglutinoiva kieli, mutta muun muassa astevaihtelun johdosta siihen on kehittynyt myös flekteeraavia piirteitä. Myös englannin kielessä löytyy isoloivia, agglutinoivia sekä flekteeraavia piirteitä. Monet myöhemmät tutkijat puhuvatkin mieluummin typologisista muuttujista tai indekseistä, kuten synteesi (montako morfeemia sanaa kohti) tai agglutinaatio (montako erottuvaa morfeeminrajaa sanaa kohti).
Jo 1800-luvulla huomattiin, että morfologiset rakennetyypit muodostavat historiallisen kehän. Agglutinoivat kielet pyrkivät kehittymään flekteeraavaan suuntaan (tämäntapaista näkyy, kun vertaa viroa vanhakantaisempaan suomeen), flekteeraavat kielet kehittyvät isoloiviksi (tämän näkee kielissä, joissa sanojen taivutus vähitellen katoaa, kuten englannissa), ja isoloivista kielistä voi taas syntyä agglutinoivia, kun esimerkiksi pronominit liimautuvat persoonapäätteiksi tai adpositiot sijapäätteiksi.
Avoin kysymys on edelleen, kannattaako kielet luokitella perinteisten morfologisten rakennetyyppien mukaisiksi makrotyypeiksi. Usein on esitetty, että morfologisiin rakenneominaisuuksiin liittyy äänteellisiä ja syntaktisia piirteitä: esimerkiksi agglutinoivissa kielissä on usein vokaalisointu ja tietynlaisia sanajärjestysmalleja.