Maksimalismi

Maksimalismi:n laajassa maailmassa on monia erilaisia ​​lähestymistapoja, mielipiteitä ja näkökulmia. Tämän aiheen/henkilön/tapahtuman monimutkaisuus on synnyttänyt loputtomia keskusteluja ja keskusteluja ajan mittaan, ja siitä on tullut keskeinen elementti eri tiedon osa-alueilla. Maksimalismi on kiinnittänyt tutkijoiden, asiantuntijoiden ja fanien huomion yhteiskunnallisesta vaikutuksestaan ​​populaarikulttuuriin. Tässä artikkelissa tutkimme joitain Maksimalismi:n olennaisimmista ja kiehtovimmista puolista ja analysoimme sen merkitystä ja vaikutuksia eri yhteyksissä.

Maksimalismi on kirjallisuuden kerrontatapa, joka liittyy erityisesti postmodernismin perinteeseen. Tyyliin kuuluu, että kerrontaan ja aineksiin sisällytetään kaikenlaista näennäisesti turhaa ja ylimääräistä esimerkiksi siten, että teoksen henkilöhahmoista annetaan valtava määrä informaatiota. Yksi maksimalistisen teoksen aikaan liittyvä kerronnan keino on ajan korostunut hidastus. Maksimalistinen kerronta liittyy kiinteästi metafyysisen salapoliisikertomuksen kirjallisuudenlajiin. Lajin teoksissa on avoimeksi jääviä juonenpäitä, ja identiteetit ova epävarmoja ja moninaisia. Runsaalla tiedolla on erityinen merkitys, sillä lajityypin teokset pyrkivät kuvaamaan kulttuuria kokonaisuutena. Maksimalistiseen estetiikkaan on yhteydessä kaikkitietävä, aina läsnä oleva kertoja. Kertoja antaa tietoiskuja ja on kaiken tietomäärän ylläpitävä voima, joka tiivistää tietoa lukijoille.[1]

Jenni Luukka käyttää pro gradu -tutkielmassaan materiaalina Miki Liukkosen romaania Hiljaisuuden mestari (2019) mutta toteaa, että se on Liukkosen teoksista vähemmän runsas kuin O. Hän rinnastaa ne maksimalismissa David Foster Wallacen romaaniin Päättymätön riemu.[2]

Lähteet

Viitteet

  1. Luukka s. 5, 11, 26, 27, 28, 29
  2. Luukka s. 8