Henkisyys tarkoittaa sellaisia yksilöllisiä uskomuksia ja käytäntöjä, joilla on uskonnonkaltaisia piirteitä tai jotka vastaavat uskontoon liitettyihin tarpeisiin.[1]
Henkisyys korostaa lähtökohtaisesti kokemusta ja subjektiivisuutta. Se on maailman- tai ihmiskuvallinen orientaatio, subjektin tapa suhteuttaa itseään maailmaan ja elämäänsä maailmassa.[2]
Henkisyyden ja uskonnollisuuden välisen rajan vetäminen on ollut vaikeaa. Henkisyys mielletään nykyisin uskontopsykologiassa uskontoa laajemmaksi ja avoimemmaksi käsitteeksi. Henkisyyteen siis kuuluu osa uskonnosta, ja sen lisäksi jotain muutakin.[2]
Henkisyys eroaa uskonnosta siinä, että henkisyys mielletään muodollisista instituutioista irralliseksi toiminnaksi.[1] Henkisyys on siis uskontoa yksilölähtöisempää kokemuksellisuutta ja toimintaa. Henkisyys ja uskonto ovat toisaalta osittain sisäkkäisiä käsitteitä, joita yhdistäväksi tekijäksi on ehdotettu pyhän kategoriaa.[2]
Teistinen henkisyys tarkoittaa uskoa jumalaan tai jumaliin, ja tämän kokemista henkilökohtaisena tai yksilöllisenä uskonnonharjoittamisena. Kristinuskossa teististä henkisyyttä edustaa hengellisyys, joka viittaa kristillisyyteen kytkeytyviin uskomuksiin ja käytäntöihin.[3]
Ei-teistisessä henkisyydessä jumalten olemassaolo joko kielletään tai jätetään avoimeksi, ja sen sijaan korostetaan yksilökohtaista henkistä kokemusta.[2]
Suomessa henkisyys mielletään tyypillisesti ei-kristilliseksi, käytännössä joskus uushenkisyyteen liittyväksi.[2]