Eteläboreaalinen vyöhyke
Nykymaailmassa Eteläboreaalinen vyöhyke on aihe, joka herättää suurta kiinnostusta ja keskustelua yhteiskunnassa. Eteläboreaalinen vyöhyke on ollut lähtökohdistaan nykypäivään kiintopisteenä ja keskusteluna eri aloilla politiikasta kulttuuriin. Sen vaikutus on ollut sellainen, että se on jättänyt lähtemättömän jäljen historiaan, ja sen merkitys on säilynyt tähän päivään asti. Tässä artikkelissa tutkimme Eteläboreaalinen vyöhyke:n eri puolia sen kiistanalaisimmista puolista sen positiivisiin vaikutuksiin. Analysoimme sen vaikutusta eri alueilla ja miten se on muokannut maailmaa, jossa elämme. Epäilemättä Eteläboreaalinen vyöhyke on edelleen erittäin tärkeä aihe ja sen tutkiminen on välttämätöntä tämän päivän yhteiskunnan ymmärtämiseksi.
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Eteläboreaalinen vyöhyke on pohjoisen havumetsävyöhykkeen eteläisin alue. Se rajautuu pohjoisessa karumpaan keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen ja etelässä myös sekametsävyöhykkeeksi kutsuttuun lehtimetsäalueeseen lukeutuvaan hemiboreaaliseen vyöhykkeeseen. Eteläboreaalinen vyöhyke kulkee havumetsävyöhykkeessä koko maapallon ympäri. Eteläboreaalisen vyöhykkeen metsät ovat pohjoisempia havumetsävyöhykkeen alavyöhykkeitä monimuotoisempia. Monimuotoisuus näkyy muun muassa hyönteisten, pesivien lintulajien ja putkilokasvien runsaampana määränä. Metsät ovat myös pohjoisempaa tiheämpiä, korkeampia ja nopeakasvuisempia, ja siksi erittäin kannattavia metsätaloudelle, rehevimmät maat on monin paikoin hyödynnetty maanviljelykseen. Kasvukausi 160–175 vrk, haihtuminen PE 465–510 mm.
Esiintyminen
Eteläboreaalisia metsiä kasvaa Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä ja Suomessa. Myös Aasiassa, Kiinan pohjoispuolella on eteläboreaalisia metsiä. Alppien rinteiltäkin löytää eteläboreaalisia metsiä. Suomen eteläboreaalisen vyöhykkeen pohjoisraja menee kutakuinkin linjalla Vaasa–Jyväskylän pohjoispuoli–Joensuu, ja eteläraja kulkee linjalla Helsinki–Uusikaupunki, jonka eteläpuolella kasvaa ohuena kaistaleena pitkin lounaisrannikkoa hemiboreaalista kasvillisuutta.
Kasvillisuus
Yleisimmät puulajit ovat metsäkuusi, mänty, haapa, lepät ja koivut. Siperiassa myös pihdat ovat yleisiä. Suomen eteläboreaalisella vyöhykkeellä metsät ovat luonnostaan kuusivaltaisia, mäntyä on vain hieman vähemmän, ja ne kasvavat yleensä siellä missä kuusi ei viihdy. Lehtipuita on noin puolet kuusten määrästä, yleensä koivuja ja haapaa. Ne esiintyvät useimmiten nopeakasvuisina pioneeripuina esimerkiksi kuloaukeilla ja havupuut syrjäyttävät usein ne myöhemmin. Metsätyypeistä tavallisin on tuore kangas, joten tyypillisimmät aluskasvillisuuden muodostajat ovat mustikka ja sammalet. Lehtoja löytyy sieltä täältä, ja niissä voi harvoin kasvaa joitakin alueelle muuten epätyypillisiä puulajeja, kuten euroopanpähkinäpensasta, jalavaa tai metsälehmusta, ja usein joitakin kevätkukkijoita, kuten valkovuokkoa ja keltavuokkoa.
Eteläboreaaliset metsät Pohjois-Amerikassa
Tyypillisimpiä puulajeja ovat keltakoivu, amerikanhaapa, mustakuusi, valkokuusi, hemlokit, tuijat ja männyt. Sokerivaahtera ja jotkin tammet kasvavat alueen eteläosissa, lähellä hemiboreaalista vyöhykettä, hieman Suurten järvien pohjoispuolella.